L. Helo:
Valittuja runoja. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi, 1956
Kirjailijanimi L.
Helon taakse kätkeytyy kirjailija Topias Huttari (1907-1953). Kirjan alkusivuilla
oleva lyhyt elämäkerta kertoo kirjailijan syntyneen inkeriläiseen perheeseen
Pietarin lähistöllä vuonna 1907. Ensimmäiset teoksensa kirjailija julkaisi jo 1920-luvulla.
L. Helo oli ilmeisesti ainoa(!) 1920- ja 30-luvun tuottelias suomenkielinen
kirjailija, joka selviytyi sekä 1930-luvun puhdistuksista että sotavuosista. Tosin
hän kohtasi ennenaikaisen ”ankarasta sairaudesta” johtuvan kuolemansa jo vuonna
1953, eikä siis ehtinyt juurikaan kokea Stalinin jälkeistä aikaa. Sorto jätti
kuitenkin jälkensä: kirjan lopussa olevan teosluettelon perusteella kirjailijan
tuotanto väheni huomattavasti vuoden 1937 (eli puhdistusten) jälkeen eikä
kirjailijalta syntynyt yhtäkään runoa kolmen vuoden aikana, vuosina 1938, 1939
ja 1940. Sotavuosina kirjailija joutui eturintamaan, ja syntyi jälleen uusia sota-aiheisia
runoja, mutta vuosi 1945 oli taas hedelmätön. Kirjailijan elämän loppuvaiheilla
ainakaan vuosina 1950, 1951 ja 1953 ei tiettävästi syntynyt yhtäkään runoa,
mutta sairaana ollessaan hänellä oli monenlaisia suunnitelmia, jotka eivät
koskaan toteutuneet.
Mitä siis sanoa
L. Helon runoudesta? Se on luonteeltaan energistä ja optimistista
neuvostorunoutta. Katse on tiiviisti eteenpäin ja kohti uuden maailman
rakentamista. Harvaa suomenkielistä runoilijaa on kuitenkaan käännetty
tusinalle eri kielelle. Tässä mielessä L. Helon tuotanto on kansainvälisessä
mittakaavassa suomenkieliselle runoudelle poikkeuksellista.
Löytyykö L. Helon
runoudessa muuta kuin propagandaa? Kirjan
esipuhe toteaa: ”L. Helon tuotanto kaikissa vaiheissaan ei ole ollut läheskään
tasaista. On ollut laskua ja nousua.” Tähän toteamukseen on helppo yhtyä. Runoilijan
tyyli on melko perinteistä, mutta patrioottisen paatoksen lomasta parhaimmillaan
välittyy aitoa luonnonlyriikkaa. 1920-luvun runot ”Mielen kuohuja” ja ”Sinun
kirjeesi” tuovat mukaan myös henkilökohtaista ja yksilöllistä otetta historiallisten
massojen liikkeiden sekaan. Sitä seuraava ”Öinen kaupunki” on myös hieno
tunnelmakuvaus. ”Oikeus kuolemaan” on vaikuttava yksinkertaisuudessaan. 1930-luvulle
tultaessa runoilija kuitenkin muuttaa aihepiiriään yhä lähemmäs kolhooseja ja
rakennustyötä sekä sen aikaisia propagandistisia tavoitteita. Vuonna 1930
kirjoitettu ”Alas ’runollisuus’” jylisee majakovskilaisesti:
”Jyskävät aroilla
mahtavat traktorit./
Sykkii
sähköjohdoissa voima,/
loistavat Iljitshin
lamput./
Talvisen,/
huurteisen ihanan,/
runollisen metsämme/
hinnalla/
Nousee ja vahvistuu
neuvostomaa./
Siis kaatukoon ’runollinen
metsä’!/
Jymiskööt/
Traktorit saloilla!/
Liukukoot/
Pankkoreet jääteitä
pitkin!/
Nouskoot,/
lähtekööt/
Tietoiset miehet
metsään!/
Alas/
runollisuus ’yleensä’!/
Eläköön/
Karjalan talven
suurin runollisuus -/
valtavat, voimia
kysyvät/
metsätyöt!”
Tahtomattaan
tästä energisestä ja mukaansatempaavasti propagandatyylistä saattaa tulla mieleen kulttuurivallankumous. Samana vuonna
kirjoitettu ”Keskustelu kuoleman kanssa” on taas paljon omakohtaisempi ja
yksilöllisempi:
”Joka ilta, kun
riutuu rusko,/
ja sammuvat
sinisert säteet,/
joka ilta mä
kauheaa vierasta/
odotan, pelkään
ja vihaan./
Mutta kuume nousee,/
koukkuinen kuolema
saapuu/
iskien sormensa/
keuhkojen pehmeään
lihaan./
--
Huusin: On elämän
oikeus meillä,/
joilla tuomio
löyty on rintaan,/
mutta toiset on
ennen ja huoletta/
eläneet,/
tuhlaten elomme
hintaan./
Nyt kiihkoten
tahtoisin elää/
ja sinua,
kuolema, syvästi vihaan!/
Mutta sulla on
voimakas ote,/
olet syöpynyt
ruumiini lihaan.”
(Jne.)
Samoin ”Laulu
keväälle”, ”Sä olit mulle armas…”, ”Armaalle” ja ”Odotus” tuntuvat
henkilökohtaisesti koetuilta ja laadukkaammilta verrattuna puna-armeijalle,
vapunvietoille ja nuorisolle kirjoitettuihin runoihin. Löytyypä kokoelmasta
myös yksi Kirovin kuoleman johdosta kirjoitettu runo.
Kirjan 1940-luvun
aloittavat runot rintamalta ovat rakkauslyriikkaa: ”Yö korsussa”, ”Sinä
luokseni tulet…”, ”Tien luokses tiedän…”:
”Tule luoksesi,
armeijamme/
Kun vihollisen
lyö./
Sinut syleilyyni
suljen…/
Se olkoon keväinen
yö.”
(”Yö korsussa”)
”Sinä tiedä: ma ehkä
en palaa,/
Ehkä harmaalle
hangelle jään,/
Mutta uskoen:
maallein ja sulle/
Olen taistellut
tien elämään.”
(”Sinä luokseni
tulet…”)
Suurin osa tuon
ajan runoista on kuitenkin luonteeltaan isänmaallista tai propagandamaista. Sodan
jälkeisissä runoissa on puolestaan havaittavissa runsaasti optimismia:
”Oi rauhan kevät,
innoittaa/
Sun tulos työhön,
toimintaan,/
Sun askeltesi
nuorekkuus,/
Sun maalis-,
huhti-, toukokuus./
On mielten into
uus…”
(”Maaliskuu”)
”Kansan voimat
suurta aikaan saavat,/
Elon sydän jälleen
sykkii, lyö./
Umpeen käyvät
sodan julmat haavat,/
Edessä on oli,
onni, työ.”
(”Rauhan kevät”)
Miten arvioisimme
runoja kokonaisuutena? Tämä on vaikea tehtävä, sillä tasollisesti ja aihepiiriltään
runot vaihtelevat hyvin paljon. Neuvostovallan rakentamiseen, kolhooseihin, vaaleihin
ja sota-aikaan liittyvät runot ovat vanhentuneet ja kuvastavat lähinnä
aikaansa. Omakohtaiset tunnelma- ja rakkausrunot ovat puolestaan ajattomia – ja
kauniita. Kokoelmassa on useita aitoja runoja, ja lyhennettynä se on lukemisen
arvoista.
--
Kokonaisarvio: 7-
Kommentit
Lähetä kommentti