Antti Timonen: Me karjalaiset. Karjala-kustantamo. Petroskoi, 1971.
Ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi arpoutui Antti Timosen (1915-1990) romaani "Me karjalaiset". Luusalmella syntynyt mutta jo lapsuudessaan Venäjälle siirtynyt kirjailija lienee yksi Venäjän Karjalan suomenkielisten kirjailijoiden kärkinimiä. Kirjan kansilehti kertoo, että kirjailija sai romaanistaan jopa valtion palkinnon vuonna 1971.
"Me karjalaiset" on yli 500 sivun pituudellaan varsin laaja teos. Myös teoksen kypsyttely on vienyt aikansa: kirjan viimeisen sivun mukaan kirjailija kirjoitti teoksensa vuosina 1964-69. Kirjan tapahtumat liittyvät läheisesti Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan jälkeisiin tapahtumiin Karjalassa, ns. Itä-Karjalan kansannousuun 1921-22 ja sitä ympäröiviin tapahtumiin. Vuosien varrella rajan ylittämistä on tapahtunut puolin ja toisin, ja toisistaan erinevistä syistä.
Kaiken kaikkiaan kirjan perussävy on varsin traaginen. Kansilehden mukaan osa kirjan tapahtumista perustuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemukseen sekä huolellisesti kerättyyn aineistoon. Kirjaa lukemalla syntyy varsin helposti käsitys, että kirjoittajalla on tosiaan muutamia asioita jäänyt hampaan koloon. Tämä omalta osaltaan luo tietynlaista aitoutta: kirjaa ei olla kirjoitettu pakosta. Silti, lukijan on välillä kysyttävä itseltään, perustuvatko kaikki kirjan tapahtumat todellakin tositapahtumiin niinkuin väitetään.
Kirja sisältää aimo annoksen luontevaa kerrontaa. Luontokuvaukset ovat hienoja, ja niistä välittyy rakkaus Karjalan maisemiin. Nämä luonnon ja arkielämän kuvaukset nivoutuvat verilöylyjen väliin, jaksottavat niitä ja antavat omalta osaltaan kerrontaan kontrastia. Havaitsin kuitenkin jo kirjan puolivälin vaiheessa kyllästyväni veriseen kuvaukseen. Omalta osaltaan kuvaus selittänee minulle hyvin, miksi toisen maailmansodan aikana suomalaisiin suhtauduttiin Karjalassa nihkeästi: karjalaisille olisi riittänyt hyvin että heidät jätetään omaan rauhaansa, kalastamaan ja tekemään peltotöitä. Toisaalta kirjan sävy on myös melko sovitteleva; usein on puhdasta sattumaa mille puolelle kukin sodassa päätyy, ja niihin vaikuttavat olosuhteiden pakko. Kaikki "punaiset" eivät ole punaisia, ja kaikki "valkoiset" eivät ole valkoisia. Tämän enempää en asiaa erittele, jottei kenenkään lukukokemus kärsisi.
Välillä kirjan kerronta pysähtyy, ja kirjailija pitää parempana selittää artikkeleiden ja dokumenttiaineiston perusteella tapahtumien kulun ja niihin liittyvät nyanssit. Kirjailija muuttuu hetkeksi historian luennoijaksi. Tämä lienee järkevää; muutoin teoksesta olisi saattanut tullut puolet pidempi. Toisaalta tämäkään aineisto ei pysy aihepiirissään, ja kirjailija ei malta olla sanomatta väliin mm. "Ideologinen ja aseellinen taistelu, jota nyt [1960-luvulla] käydään suuremmissa mittakaavoissa ja mutkallisissa oloissa, muistuttaa hämmästyttävän paljon Karjalan oloja puolisen vuosisataa sitten. - - Vapaus-niminen keppihevonen yhä näyttää kelpaavan amerikkalaisille Vietnamissa, se kelpaa Rokfellereille [sic] ja Fordeille." Tämä yllättävä romaanin aihepiirin ulkopuolelle meneminen vertaamalla Karjalaa Vietnamiin on todellakin... yllättävää. Muutoin kirjailijan väitteet sille, että suomalaisia Karjalaan sponsoroivat metsäyhtiöt ja suomalainen talouselämä, voi hyvinkin pitää paikkansa.
On melko todennäköistä, että suomalainen lukija ei voi olla havaitsematta kirjan negatiivisen pohjavirran, mitä tulee suomalaisten sivuhenkilöiden kuvaukseen. Jossain vaiheessa lukijalle pakostakin syntyy mielikuva, että lähes poikkeuksetta suomalaiset ovat oikeastaan varsin kelvotonta - tai ainakin vaarallista - porukkaa. Todellisessa elämässä asia tuskin on ihan näin mustavalkoista? Edes yksi hyvä tai neutraali täytyisi joukossa pakostakin olla? Etenkin kirjan loppupuolella on varsin uskomaton kuvaus suomalaisesta teinitytöstä, joka houkuttelee puna-armeijalaisia ylittämään Suomen rajan ja vie heidät tupaansa, jossa sitten puukottaa heitä lakanoiden alla piilossa olleella veitsellä sydämeen. Voidaanko väittää että tämä perustuu tositapahtumiin? Vai huhuihin? Vai johonkin muuhun? Muutoin ansiokasta kirjaa tosiaankin pilaavat tämän tyyliset epärealistiset kirjalliset lapsukset, jotka vievät pohjaa tarinan uskottavuudelta.
Oliko siis lukukokemukseni positiivinen vai negatiivinen? Sanoisin että kaikesta huolimatta lähinnä positiivinen. Tuntuu kuitenkin, että kirjailija ei ole aina täysin pystynyt pitäytymään aiheessaan, vaan purkaa patoutuneita tunteitaan, jotka saavat välillä hieman outojakin sävyjä. Laajudessaan kirja on poikkeuksellisen. Se on myös ansiokas taustoittaja siihen kuinka monet (tai suurin osa?) Venäjän karjalaisista kokivat tuon ajan tapahtumat, joille voidaan löytää vain yksi kuvaava sana: tragedia. Kirjan loppulauseet tuntuvat kertovan oleellisen:
"Niemellä kohosi nuori tuuhea männikkö. Aivan niemen kärjessä seisoi kolme vanhaa ja vankkaa petäjää. Kolme niinkuin kaikkea saduissa. Ne olivat kyhmyisiä, pakkasten ja myrskyjen kasvattamia. Yhdestä puuttui latvus. Mutta ne seisoivat kuitenkin. Mikään myrsky ei ollut kyennyt niitä kaatamaan. Ne olivat karjalaisia petäjiä, ne kestävät kaiken. Kun vanhojen puiden aika jättää, nuori petäjikkö tulee niiden tilalle.
Sellaisia me olemme, me karjalaiset."
--
Kokonaisarvio: 8+
Kommentit
Lähetä kommentti